Perheenlisäykseen valmistautuminen ei jäänyt ainakaan ajanpuutteesta kiinni. Viime keväästä asti haalin luettavakseni kaikki saatavilla olleet vauvamanuaalit ja vaipanvaihto-oppaat, jotta pystyin opiskelemaan kohta kohdalta sen monimutkaisen prosessin, miten hyväksi isäksi tullaan.

Innoissani kuin Activia-mainoksen nainen kouluttauduin kymmenien itsevarmuutta ruokkivien opusten ja blogien avulla todelliseksi vianetsintäekspertiksi, joka pienimmästäkin älähdyksestä osaisi tulkita, miten vauvan oireisiin kulloinkin reagoidaan. Kaikki oli valmista, unohtamatta tietenkään kaikkia must-hankintoja, kuten varpajaisiin varattuja sikareita ja kaikkea sitä hassunhauskaa I love my dad -krääsää, jota baby showereilla mainostettiin.

Sitten se tapahtui. Jotain aivan sanoinkuvaamattoman kummallista ja kaunista. Merkkinä uuden elämän alusta pääsi äänekäs rääkäisy, jonka jälkeisen sekunnin aikana kävin läpi uskomattoman tunteiden ryöpyn: iloa, kipua, jännitystä, tuskaa, toivoa, onnellisuutta.
Vastasyntyneen lapsen holtittomasti harhaileva katse oli täynnä elämää. Voimakas ja hätääntyneen nopeatempoinen hengitys viestitti huolehtimisen tarpeesta. Pienenpienet jalat olivat valmiit alkamaan elämänmittaisen retken. Kun ryppyiset, hennot sormet tarttuivat kiinni peukalostani, puristaen käsittämättömän voimakkaasti, tunsin, kuinka sydän täyttyi, vaikka en edes tiennyt siellä olevan tyhjää.

Sen yhden ainoan sekunnin aikana kaikista vauvaoppaista ja muusta esivalmisteluksi lukemastani tuli täyttä hohhoijaata. Merkitystä ei enää ollutkaan sillä, kuinka monta tähteä lastenvaunut saivat maasto-ominaisuuksista tai että onko lappuhaalareiden kuosi varmasti tulevan kesän trendiä.
Ensimmäisten viikkojen jälkeen olen tästä asiasta entistäkin vakuuttuneempi. Lämmön ja turvallisuuden tunne, röyhtäyksellä kruunattu maitotankkaus sekä pitkähköt päikkärit äitiyspakkauslaatikossa muodostavat elämänmakuisen reseptin raaka-aineet. Onnellisuuteen ei siis välttämättä tarvitakaan poutasäätä, vaan kykyä osata tanssia sateessa.

Tuon ihmislapsen kasvamista päivä päivältä on hienoa seurata. Toisaalta se näyttää olevan niin päin, että vauvat on luotu kasvattamaan aikuisia. Jäi nimittäin ne sikaritkin polttamatta…

- Ossi Heino